Laatokka on Euroopan suurin järvi ja maailman 14. suurin järvi. Laatokan pinta-ala on 18 135 neliökilometriä, josta 457 neliökilometriä on saaria. Pinta-alaltaan yli hehtaarin kokoisia saaria on yli 650 kappaletta, joista noin 500 sijaitsee luoteisrannikolla. Järven pituus on 219 kilometriä ja levein kohta 112 kilometriä. Syvin kohta on 230 metriä ja keskisyvyys 52 metriä.
Viime aikoina Laatokka on noussut suomalaisten kajakkimatkailijoiden suosioon. Suomalaisia houkuttelevat Laatokalle erityisesti kauniit ja – toisin kuin esimerkiksi Saimaalla – usein luonnontilassa olevat saaristomaisemat, sekä Venäjän-matkojen suhteellinen halpuus. Esimerkiksi rantasalmelainen meloja Pekka Pouhula on tehnyt useita matkoja Venäjän Karjalaan ja Laatokalle, ja on kirjoittanut nettisivuilleen Matkoja – tarinoita mielenkiintoisia tarinoita matkoistaan.
Pohjois-Laatokan saaret
Pohjoinen Laatokka on kuuluisa saartensa ja luotojensa kallioisista rannoista. Satumaiset kalliosaaret kohoavat jopa 60-70 metriä lähes pystysuoraan järven pinnasta. Yhdessä monien lahtien muodostaman kaartuilevan rantaviivan kanssa ne luovat ainutlaatuisen maiseman suoraan karjalaisista taruista. Rantamaisemaa hallitsevat metsät ovat mäntyä tai koivuvaltaista sekametsää. Suurimmilla saarilla kasvaa myös monimuotoista metsää. Järven rantaviivan kokonaispituus on 1570 kilometriä, josta pohjoisen luotoisen alueen osuus on 790 km.
Pohjoisella Laatokalla sijaitsee noin 50 saarta käsittävä Valamon saaristo, joka on tunnettu paitsi ortodoksisesta luostaristaan, joka on ollut toiminnassa jälleen Neuvostoliiton hajoamisesta alkaen, myös luonnonpuistostaan.
Laatokan maantiede
Laatokka on miljoonia vuosia pitkän luonnollisen muokkausprosessin tulos. Laatokan pohjoinen osa sijaitsee Baltian kilvellä, joka yksi Euraasian mantereen vanhimmista alueista. Kilpi kostuu pääasiassa graniitista, gneissistä ja liuskeista, jotka muodostuivat ns. arkeeisella aikakaudella yli kolme miljardia vuotta sitten. Nämä vanhat kivilajit ovat näkyvillä ja vain osittain peittyneet ohuella nuoremmalla sedimentillä.
Joet ovat tärkein lähde Laatokan vedelle. Vuosittain Laatokka saa noin 70 kuutiokilometriä vettä jokien kautta. Sateisina vuosina tämä luku voi nousta sataan kuutiokilometriin asti. Sadevesi ja lumi tuovat noin 15 prosenttia vedestä, pohjavesi vain 2 prosenttia. Laatokan vesisäiliön koko on noin 908 kuutiokilometriä. Tämä arvo ei pysy vakiona, vaan tiettyinä aikoina se kasvaa ja toisina vähenee. Järven veden kokonaistilavuuden vaihtelut ovat viimeisen sadan vuoden aikana olleet enintään kuuden prosentin luokkaa koko vesimäärästä.
Laatokka saa vettä kolmestakymmenestäkahdesta joesta. Suomen puolelta luoteen suunnasta Laatokkaan laskee Vuoksen vesistö, johon kuuluvat mm. Saimaa, Pielinen ja Kallavesi. Lännestä päin Laatokka saa vettä Syvärin vesistöstä, mm. Äänisestä. 224 kilometriä pitkä Olhavanjoki ja siihen liittyvä vesistö tuo Laatokkaan vettä etelästä Ilmajärveltä, johon puolestaan 530 kilometriä pitkä Lovat-joki kuljettaa vettä Valko-Venäjän Lovatets-järvestä. Laatokkaan laskeva vesi on siis pisimmillään tehnyt useiden satojen kilometrien matkan. Toki monet Laatokkaan laskevista joista, erityisesti pohjoisen suunnasta, ovat lyhyempiä, vain 20-40 kilometriä. Vesi poistuu Laatokasta Suomenlahteen Pietarin läpi kulkevaa Nevajokea pitkin. Laatokka onkin suurin juomaveden lähde Pietarille, Venäjän toiseksi suurille kaupungille.
Laatokan eläimiä
Järven kalasto on runsaslajinen. Laatokalta ja sen valuma-alueelta tunnetaan yli 50 kalalajia tai lajiketta, joista viisi on istutettuja. Monet kalalajit ovat kärsineet viime vuosikymmenten aikana mm. rakentamisen takia. Esimerkiksi lohi- ja taimensaaliit eivät ole samaa luokkaa kuin muutama vuosikymmen sitten. Arvokkaimpia Laatokan kaloista lienevät lohikalat, joita on 7 tunnettua lajiketta. Tärkeimpiin Laatokan lohen ja järvitaimenen kutujokiin kuuluu Hiitolanjoki (paikallisesti Kokkolanjoki). Eteläisen Laatokan joissa esiintyy Suomesta hävinnyttä monnia, mutta todennäköisesti ei enää sampea, josta viimeisin luotettava havainto on vuodelta 1984.
Laatokka on asuinalueena saimaannorpan sukulaiselle laatokannorpalle, jonka kannaksi on arvioitu 2000-3000 yksilöä. Laatokannorppa on ainoa jatkuvasti Laatokan vesillä elävistä nisäkkäistä ja elää noin 30-35-vuotiaaksi. Suomalaista serkkuaan pienempää ja tummempaa norppaa esiintyy enimmäkseen pohjoisella Laatokalla Sortavalan ja Valamon saaristoissa. Laatokannorppaa kuvaillaan karjalaiseen tapaan seuralliseksi, ja se viihtyy suurissa laumoissa toisin kuin saimaannorppa. Laatokannorpan käytös eroaa saimaannorpasta myös äänekkyytensä takia. Laatokalla retkeileville voi hyvinkin tulla tilaisuus norppahavaintojen tekemiseen, sillä viiksiniekkojen tiedetään kurkistelevan vedestä laivojenkin läheisyydessä tai pitämässä kiinni ajopuista. Lämpimällä ilmalla norpat voivat kömpiä rannalle aurinkoa ottama ja rapsuttelemaan itseään hassunkurisesti räpylöillään. Lähempää tuttavuutta norppien kanssa ei kuitenkaan pidä yrittää tehdä, sillä saimaannorpan tapaan laatokannorppa on listattu täysin rauhoitetuksi lajiksi Bernin 1975 sopimuksessa Euroopan luonnonvaraisen kasviston ja eläimistön sekä niiden elinympäristön suojelusta.